Suomeksi

Euroopan kansallisten kielentutkimuslaitosten yhteistyöelin (EFNIL)

7. vuosittainen konferenssi, Dublin, 4.–6. marraskuuta 2009

Dublinin julistus

Euroopan virallisten kielten sekä alueellisten ja vähemmistökielten suhteesta

1.      Euroopan maiden kielellinen todellisuus vaihtelee hyvin paljon historiallisista, sosiaalisista ja poliittisista syistä. EFNILin jäsenillä, kansallisilla tai keskeisillä EU:n jäsenvaltioiden laitoksilla, on tehtävänä tukea virallisia kieliään kielentutkimuksen, kielen aseman ja kielenkäytön suunnittelun, aineistotyön ja kielipoliittisten toimenpiteiden avulla. Lisäksi niillä on omassa maassaan vastuu seurata kielenkäytön kehitystä ja kielellistä moninaisuutta.

2.      Termit vähemmistökieli ja alueellinen kieli ovat usein ideologisesti latautuneita, samoin kuin termit kansalliskieli, virallinen kieli ja monet muut termit, joita käytetään osoittamaan kielen tilaa tai asemaa (esim. alkuperäinen, autoktoninen, etninen, vähemmän käytetty, puolivirallinen, murre, ei-alueellinen, valtakieli). Tällainen määrä termejä osoittaa osaltaan sitä, että kielten välinen suhde ja kielen ja yhteiskunnan välinen suhde ovat hyvin monimutkaisia. EFNIL pitää tärkeänä vahvistaa tietoisuuden lisäämistä näiden ilmausten käytössä ja suosittaa niiden huolellista käyttöä virallisissa asiakirjoissa ja kielipolitiikassa.

3.      EFNIL pitää kaikkia kieliä kulttuurisesti yhtä arvokkaina, ja tämä koskee luonnollisesti myös vähemmistökieliä. EFNIL ei erottele autoktonisia kieliä, maahanmuuttajakieliä eikä vähemmistökieliä, kun on kyseessä näiden kielten puhujien oikeudet saada tietoa ja kielenopetusta. Siten EFNIL pitää tärkeänä, että koulun opetusohjelmassa on niin monia kieliä kuin mahdollista, ja kannustaa valtion viranomaisia laatimaan tulevaisuuteen suuntaavan strategian vähemmistökielten ja maahanmuuttajakielten kouluopetukselle ja/tai tarjoamaan mahdollisuuksia näiden kielten opetukseen, kun se vain on mahdollista.

4.      Synnyinmaansa ulkopuolella asuvien kieliryhmien tai omaa synnyinmaata vailla olevien kieliryhmien pitää voida olla varmoja siitä, että maa, jonka kansalaisia he ovat, kunnioittaa ja todella pitää arvossa kielellisiä oikeuksia (esimerkiksi bilateraalisin sopimuksin, kun on kysymys ryhmistä, joilla on oma synnyinmaa, tai sopivin oikeudellisin säädöksin, kun kyseessä on muu ryhmä). Tällainen suhtautuminen voi parantaa kansainvälisiä suhteita, vaihtoa ja kaupankäyntiä.

5.      Kansalaisten oletetaan yleensä osaavan tiettyä kieltä (tavallisesti tästä kielestä on käytetty termiä kansalliskieli tai virallinen kieli). Monissa maissa niiden, jotka toivovat saavansa kansalaisuuden, täytyy osoittaa osaavansa maan kieltä. Eräissä maissa tämä vaatimus koskee yhtä maan virallisista kielistä. Tämän ei kuitenkaan pidä merkitä sitä, ettei muita autoktonisia kieliä, kuten maan kulttuuriperintöön kuuluvia kieliä, pitäisi arvostaa. Viime aikoina eräiden tällaisten kielten puhujien määrän väheneminen herättää syystä laajaa levottomuutta. EFNIL kannustaa valtion viranomaisia ja julkista valtaa tunnustamaan ne älylliset, sosiaaliset ja myös yhteiskunnalle koituvat poliittiset ja taloudelliset hyödyt, joita syntyy sen kansalaisten kaksi- tai monikielisyydestä.

6.      Useimpien Euroopan maiden kielellinen todellisuus on nykyään melko monimutkainen, mikä luotettavan ja ajantasaisen tilastotiedon puuttuessa ei aina pääse näkyviin. Koska EFNIL näkee Euroopan sosiaalisen moninaisuuden ehdot ja sosiaalisen yhtenäisyyden tarpeen, se on sitoutunut tukemaan monikielistä kansalaisuutta ja työskentelemään yhdessä muiden eurooppalaisten organisaatioiden kanssa kootakseen ja levittääkseen luotettavaa tietoa ja parhaita käytänteitä tästä aihepiiristä.